Kun avioeron jälkeen olet saanut kasattua tavarasi, tehtyä paperisotkut sekä kerättyä itsesi sirpaleet kasaan, voit taas elää ja olla oma itsesi. Kuinka paljon tuskaa noihin hetkiin voikaan sisällyttää ja kuinka paljon voimavaroja itsestään lopulta voikaan löytää?
Sinisilmäisesti uskoin, että avioerossa pahin myllytys olisi itse ero. Luulin väärin. En osannut aavistaakaan, miten ihmisestä jonka olin tuntenut seitsemän vuotta, voisi kuoriutua sellainen persoona, jota en tunnista lainkaan.
Ulkopuolisten silmissä elämäni on tasapainossa ja palaset ovat loksahdelleet taas paikalleen mitä parhaiten. Olen löytänyt vierelleni sielunkumppanin, nykyisemmin kihlattuni, jonka kanssa rakennamme yhdessä uusperhe-elämää. Minulla on ihana asunto lähellä sukulaisiani, vakituinen työpaikka sekä kaikista tärkeimpänä ihana tytär ja puolisoni kautta elämässäni on myös omaa tytärtäni pari vuotta vanhempi tyttö, joka täydentää elämäämme.
Kaiken tämän onnen takana on myös omat varjopuolensa, nimittäin huoltokiusaaminen. Nykyisin mediassa kerrotaan jo paljon huoltokiusaamisesta ja valitettavan usein se kohdistuu etävanhempiin, pääasiallisesti vielä nykypäivänä iseihin. Minun tarinani kuitenkin kertoo siitä, kuinka etävanhempi mitätöi lähivanhempaa ja yrittää tehdä taustalla elämästäni helvettiä.
Olen usein iltasella silitellyt tytärtäni uneen ja viimeisten halien aikana tyttöni saattaa itkien kertoa, kuinka isä kertoo minun valehtelevan, olevan ilkeä ja hoitavani huonosti. Viisivuotias tyttäreni tietää valitettavasti jo elatusmaksuista kaiken, vaikken itse ole maininnut sanallakaan asiaa. Tyttäreni itkee kun isänsä ei puolisonsa kanssa tervehdi minua, hän tietää että isä vihaa äitiä, hän pelkää puhua äidistä ollessaan isällään ja lukemattomia muita asioita.
Olen monesti ollut neuvoton näiden asioiden edessä. Haluan tyttäreni pystyvän rakastamaan isäänsä, sillä hänellä on isä. Haluan heidän rakentavan oman rakastavan suhteensa ja nauttivan elämästään yhdessä. Olen mennyt itseeni, miettinyt omia toimintatapojani ja yrittänyt olla vieläkin parempi äiti, mutta mikään ei enää tunnu riittävän. Kuinka paljon lähivanhemman pitäisi myötäillä etävanhempaa ja kuinka paljon nälvimistä ja arvostelua pitää kestää?